He kääntyivät yhdessä jatkamaan matkaa. Silloin tällöin he vaihtoivat muutamia turhanpäiväisiä sanoja.
— Jumalan tähden, rakkaat herrat, pieni almu!
Matalan, ränstyneen puutalon portin varjossa seisoi nainen lapsi käsivarrellaan.
Pentti hätkähti silmätessään heihin. Naisella oli yllään risainen hame. Yläruumista peitti vain likainen huivi. Jalat olivat paljaat, punaiset ja turvottaneet. Tukka oli likaisenharmaa, takkuinen ja riippui hajallaan. Kasvot tuhkanväriset, posket kuopille painuneet. Nainen ei kai ollut vielä kolmeakymmentä, mutta hän näytti kurjassa asussaan paljon vanhemmalta. Lapsi oli kääritty löyhkääviin riepuihin. Pienet kasvot ja paljaat käsivarret olivat niin laihat, että teki pahaa.
Pentti ei saanut sanaakaan suustaan.
Mutta hänen toverinsa ärjäisi:
— Jumala! Etkö sinä, akka, tiedä, että muut jumalat ovat kuolleet paitsi toveri Lenin?
— Luulin… arvelin… änkytti nainen.
— Älä arvele mitään, niin teet viisaimmin! karjaisi Jännes. — Eikä meillä ole varaa almuihin. Täytyy päästä tyttöjen luo illalla.
Naisen silmissä välähti. Rukoileva sävy oli tipotiessään hänen äänestään, kun hän raa'asti naurahtaen kuiskasi: