Katherine värähti, kun nuori mies mainitsi tuon kauhean yön.
— Pentti, ette tiedä, miten olen katunut ja kärsinyt. En ole saanut hetkenkään rauhaa julman tekoni muistolta. Ja viimeiset sananne minulle: »Kiitos, neiti, te olette antanut minulle hyvän opetuksen, minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa», ovat polttaneet minua päivin ja öin.
— Tulin lausuneeksi ne katkeruuksissani, sanoi Pentti. — Nyt tunnen teitä kohtaan vain kiitollisuutta.
Jännes kääntyi heihin.
— Niin, Kaira, virkahti hän. — On siinä urhea ja kestävä nainen, hän. Tuota, sinä yönä, kun parin meikäläisen kanssa tulin liian myöhään pelastamaan sinua — rikoin näet käskysi ja jätin Vaarin yksin jatkamaan matkaa esikuntaan – olin, hiivatti, kuristaa hänet raivoissani. Onpa jälkeenpäin tullut kiitettyä Luojaa, etten sitä sittenkään tehnyt. Tuota, ilman häntä et olisi nyt vapaa, Kaira.
Katherine naurahti hämillään.
— Te liioittelette hirvittävästi, Jännes. Tehän olette tehnyt kaiken.
Minä olen vain seurannut teitä.
Hän kääntyi Penttiin.
— Mutta hyvänen aika! Istukaa toki. Tehän aivan horjutte.
Penttiä huimasi todellakin. Tietoisuus, että hän oli turvassa, ystävien parissa, vaikutti liian voimakkaasti hänen järkytettyyn mieleensä.