Kun hän pääsi istumaan, helpotti hieman.
Katherine oli pistäytynyt keittiöön.
Toverukset katsoivat ääneti toisiaan. Pentti ei jaksanut puhua. Mutta kesken väsymyksen alkoi häntä hymyilyttää. Kun hän silmäili ystävänsä jäyhiä, punakoita kasvoja, muistui yht'äkkiä mieleen Kuikan juttelu Tarton sairaalassa.
— Juu juu, Jännes, oli Tahvo sanonut pari päivää ennen kuolemaansa, — minä pidän sinusta. Sydän, ei, siitä en tiedä mitään. En edes, onko sinulla sellaista kapistusta ylipäänsä. Mutta naamataulusi on verraton. Parta, jota Herramme on sinulle suonut vallan ylenmäärin, musta kuin Lieksan piru ja naama punainen, niin vietävän punainen. Karjalan pojan sydän ja munaskuut riemuitsevat sinua katsellessa. Karjalan värejä sinä kannat.
Pentti ei tiennyt, mistä tuo pilailu hänen mieleensä nyt juolahti. Eihän sillä ollut mitään yhteyttä nykyisyyden kanssa. Hän oli vain niin uupunut, että ajatukset tulivat ja menivät, kirjavana, sotkuisena sarjana.
Musta ja punainen — urhean Kuikka-vainajan värit… Kuikka…
Mitenkähän Linda oli kestänyt iskun? Hän, Pentti ei ollut kuullut
tytöstä mitään. »Lääkäri pelkää Lindan menettävän järkensä», oli neiti
Kamm sanonut. Linda-parka…
— Hiivatti, Kuikka, oli Jännes vastannut, — ei, tuota, sinun luontosi hevillä perään anna. Hauska kuulla, että tykkäät. Syy, se on hiivatin yhdentekevä.
Katherine palasi mukanaan tarjotin, jolla oli kahvia ja leipää.
Pentti söi ja joi hurjalla ruokahalulla. Siitä oli kauan, kun hän viimeksi oli syönyt ihmisten ruokaa. Kaksi kuukautta…
Katherine ja Jännes kertoivat hänelle seikkailuistaan.