Katherine katsoi hymyillen miehiä, kun he halukkaasti tarttuivat savukkeihin.
— Kyllä ovat hyviä, hiivatin hyviä! kehui Jännes ensimmäisen haiun vedettyään. — Te, Katherine-neiti, te, tuota, ajattelette kaikkea.
Pentti poltti vaieten, ahnaasti. Miten se maistuikaan! Milloinkaan ennen ei suomalainen savuke ollut vaikuttanut niin virkistävästi.
— Muistatteko, Pentti, virkahti Katherine hetken kuluttua, — mitä sanoitte minulle saatuanne selville, että olin pettänyt teidän luottamuksenne? »Uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä», sanoitte te, »mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te nyt olette astunut. Ei petoksen tietä. Pienet kansamme eivät vapautta saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien.» Olen monesti unettomina öinä ajatellut sanojanne. Ne olivat tosia, oi, miten tosia! Minä petin teidät, joka tahdoitte kansalleni vain hyvää. Ja niin syöpyi minuun taikauskoinen pelko, että ellei meidän onnistuisi pelastaa teitä, tukahtuisi myöskin vapaustaistelumme vereen ja tuhkaan.
Mustat silmät tähysivät Penttiin kosteina. Sydämestä vihlaisi, kun hän katsoi nuorta miestä, jonka savuketta pitelevä käsi vapisi. Ja kirpeänä poltti häntä tietoisuus, että hän, Katherine, oli syössyt hänet siihen helvettiin, joka oli murtanut voimakkaan ruumiin.
Hän, juuri hän, joka kuitenkin…
Niin, jo sinä yönä, jolloin hän oli toimittanut Pentin vihollisten käsiin, oli hänelle selvinnyt, että häntä sitoivat komeaan nuorukaiseen paljon voimakkaammat siteet kuin vain muutaman yhdessäolon muistot. Ja sitä seuranneina raskaina, kiduttavina viikkoina oli tuo tunne hänessä yhä voimistunut.
Jännekseltä hän oli myöhemmin kuullut Hannasta Pentin kauniista lapsuudenystävättärestä. Ensi hetkessä hän oli tuntenut vain vihaa tuntematonta pohjalaistyttöä kohtaan, tulisen naissydämen leimuavaa vihaa. Mutta se oli sammunut kyyneliin, joihin hän sinä iltana oli nukkunut. Mikä oikeus hänellä oli vihata, hänellä, joka oli pettänyt Pentin, kavaltanut verivihollisten kynsiin sen, jota hänen olisi kaikin voiminensa pitänyt auttaa?
— Katherine, sanoi Pentti. — Senjälkeenkuin erosimme, olen oppinut kunnioittamaan teidän kansaanne. Vankiloissa tapasin kymmenittäin maanmiehiänne, uljaita, pelottomia miehiä, joita oli pakko ihailla. Nyt olette vielä te sankaruudellanne sitonut minut kansaanne kiitollisuuden siteillä. Ja nehän ovat voimakkaimmat.
Jännes puuttui puheeseen: