– Ja ajatelkaahan, Pentti, jatkoi tyttö kujehtivan ilmeen häivähtäessä mustiin silmiin, — hän vaati minua opettamaan hänelle venäjää, jotta paremmin luonnistaisi. Hänen silmänsä olivat kyllä mennä nurin pelkästä vastenmielisyydestä, kun hän lausui ensimmäiset venäläiset sanat. Mutta hän oppi.
– Tuota, toista oli Katherine-neiti! innostui Jännes, ja isot kasvot loistivat ihailua. — Hän seurasi kaikkialle. Kun sain selville, että ne hiivatit siirtäisivät sinut taas uuteen vankilaan ja että vartijoita olisi vain kymmenkunta, hankki hän veljeltään, majurilta, miehiä, jotta, tuota, voisimme vapauttaa sinut. Muistat kai sen hiivatinmoisen öisen tappelun, Kaira?
Pentti nyökkäsi. Nyt hän ymmärsi. Tielle jääneet olivat siis sittenkin olleet lättiläisiä. Nuoren kansallisen armeijan sotilaita.
— Lättiläiset taistelivat kuin leijonat,-jatkoi Jännes. — Mutta vartiojoukkoasi olikin lisätty. Vain Katherine-neiti ja, tuota, minä pelastuimme.
Pentti jäi kummastuneena katsomaan tyttöä.
— Katherine, olitteko tekin mukana? Taistelussa?
— Oli, oli hiivatissa! huudahti Jännes. — Ja heilutti miekkaa kuin mies. Ei sitä, tuota, uskoisi, noin pienestä ja hennosta. Mutta kun itse näin, niin ei käy epäileminen. Rinnakkain tappelimme. Katsos, Kaira, sellaisia, tuota, sellaisia ovat lättiläiset!
Tyttö katsoi lattiaan. Nyt, kun kaikki oli ohi, oli hänen vaikea itsensäkin uskoa, että oli voinut, jaksanut. Peittääkseen hämilläoloaan kaivoi hän hameensa taskusta esiin pari savukelaatikkoa.
— Ostin nämä teikäläisiltä Valkissa. Ajattelin: Join saamme teidät, Pentti, vapaaksi, maistuvat nämä. Jännes sanoi usein, että mitenkähän te kestätte, kun ette saa haistaakaan tupakkaa.
— Suomalaisia savukkeita! Olipa se yllätys!