– Minua tarvitaan nyt kaikkein kipeimmin siellä, äiti-kulta.
– Kuulehan, äiti, puuttui rovasti puheeseen, — jos pojan tunto kerran käskee häntä lähtemään, niin emme me voi muuta kuin rukoilla hänelle Herran varjelusta hänen vaikealla matkallaan.
Ruustinnan alaleuka alkoi täristä, kyynelvirrat ryöpsähtivät poskipäille, ja hän kiiruhti huoneesta.
Hanna ei ollut koko keskustelun aikana siirtänyt katsettaan lattiasta.
Nyt hän nousi hiljaa paikoiltaan ja pujahti ulos ovesta.
Ruustinna seisoi makuuhuoneessa nojautuneena raskaasti ikkunanpieleen.
Kuullessaan askeleita takaansa käännähti hän ja heittäytyi itkien
Hannan kaulaan.
— Hän ei tule takaisin, vaikeroi hän. — Tunnen, ettei hän ikinä palaa!
Hanna koetti rauhoittaa häntä hyväilyin ja hellin sanoin, mutta kyyneleet eivät ehtyneet.
Yht'äkkiä irtautui ruustinna tytön syleilystä, jäi hetkeksi tuijottamaan hänen kasvoihinsa ja sanoi sitten:
— Mikset sinä sanallakaan koettanut estää häntä? Vai onko teidän välillänne tapahtunut jotakin?
Veri syöksähti Hannan poskipäille. Hänen oli vaikea hillitä enää itseään. Katkonaisesti hän kuiskasi: