— Ei mitään ole tapahtunut… Mutta ettekö ymmärrä, täti…? Mitä auttaisivat minun sanani? Minun, juuri minun kaikkein vähimmän!
Ruustinna katsoi pitkään sinisten silmien kärsivää ilmettä. Katkera, epätoivoinen tuska paloi niissä. Ja seuraten äkillistä mielijohdetta hän veti tytön luokseen ja painoi hänet hellästi pehmeää poveaan vastaan.
— Lapsi, lapsi-parkani!
Neljäs luku.
Ulkona oli samea suojapäivä. Puiston puiden alastomat oksat olivat menettäneet hohtavan valkeat vaippansa. Katu kasarmin ja puistikon välissä oli harmaa ja sohjuinen. Räystäistä tippui vesi.
Pentti Kaira puri huultaan tuijottaessaan ulos.
Mitä tekemistä minulla on täällä? Mikä mieletön päähänpisto lähteä tällaiselle retkelle!
No, oltiinhan vielä kotimaassa. Niin että tarkasti ottaen ei vielä ollut mahdotonta kääntyä takaisin. Mutta…
Hän käännähti ikkunasta pois.
Samaa harmaata.