Ovi avautui. Huoneeseen astui nelissäkymmenissä oleva pariskunta. Rehdin, luotettavan näköistä väkeä. Mies suurikokoinen, juro. Vaimo pieni, tylleröinen, silmät lempeät ja surulliset.
– Kas vain, te onnistuitte, virkahti mies tyynesti. Kätellessään
Penttiä lisäsi hän: — Onneksi olkoon!
— Tervetuloa vaatimattomaan kotiimme! sanoi vaimo sydämellisesti puristaessaan pelastetun kättä.
Kun kaikki istuivat pöydän ympärillä, naiset juoden kahvia, miehet poltellen savukkeita, virkahti isäntä:
— Teitä kai hämmästyttää tavata täällä maanmiehiä?
— Olen iloisesti yllätetty, vastasi Pentti. — Te johdatte kotimaan elävänä mieleeni.
Mies veteli äänettömänä haikuja. Hänen katseensa oli painunut lattiaan.
— Ja kuitenkin, sanoi hän viimein raskaasti, — olemme olleet poissa Suomesta kauemmin kuin te. Toista vuotta. Olemme molemmat täällä palveluksessa, rautatiellä. Ehkä kauhistutte, kun sanon, että minun oli pakko vuosi sitten jättää kotimaa. Vaimo seurasi minua. Olin punakaartissa.
Pentti tunsi miehen ja vaimon tarkkaavan hänen kasvojansa. Katseessa odottava, hieman arka ilme.
— Kauhistuisin? virkahti hän. — Miksi kauhistuisin? Olettehan maanmiehiäni ja olette suoneet minulle turvapaikan kodissanne.