— Meinasin, meinasin vain, sanoi mies, — että ehkä pelkäisitte meidän antavan ilmi.
— En, vastasi Pentti, — sitä en pelkää.
Vaimo kiirehti puhumaan:
— Johan me nyt sellaista. Suomalaiset ihmiset. Kun ystävänne tulivat ja kertoivat kohtalostanne, itkin koko yön. Ja tämän päivää olen rukoillut Jumalaa, että Hän sallisi teidän pelastua. Voi, mitä olette saanutkaan kärsiä!
— Niin, sanoi mies harvakseen, — meinasin vain, että sanonpa sen teille, jotta sitten tiedätte. Meinasin, että te ette ehkä tahtoisi olla kattomme alla, kun olemme olleet punaisia. Noin niinkuin sanotaan, vastakkaisella puolella.
Pentti ojensi hänelle kätensä ja puhkesi sydämellisesti puhumaan:
— Rakkaat ystävät, älkää toki kuvitelko sellaista! Olen pakolainen, karannut sotavanki, niin että voisi luulla minun puhuvan näin sen tähden, että henkeni on teidän käsissänne. Mutta uskokaa minua: ei se ole siksi. Olen sanomattoman iloinen tavatessani maanmiehiäni täällä kaukana. Olimmepa punaisia tai valkoisia, niin olemme saman maan lapsia. Se yhdistää meitä, tekee ystäviksi.
Miehen silmät kostuivat.
— Kiitos. Se oli sana paikallaan, se. Punaisia, sanoitte. Niin, onhan sitä tullut oltua. Mutta se on mennyt. Täällä. Nähdessä tätä komentoa. Tätä »työläisten ihannemaan» komentoa. Toista on Suomessa.
— Niin, Suomessa… huokasi vaimo.