— Ja nyt te palaatte kotimaahan, jatkoi mies, ja äänessä soi koti-ikävä. — Kunpa pääsisi sinne takaisin. Vihassa se tuli jätettyä. Suomi ei ole työläisen isänmaa, ajattelin. Mutta kummaa se on, takaisin sinne mieli tekee. Takaisin, kaiken uhalla.
— Tulkaa! huudahti Pentti. — Annan teille osoitteeni. Kun olette rajan sillä puolen, kirjoittakaa minulle. Olen iloinen saadessani auttaa teitä siellä taas alkuun.
— Kiitos, vastasi mies. — Emme unohda teitä. Olen tässä jo alkanut pelätä, että tuo vaimo kuolee koti-ikävään. Se näyttää olevan niin, ettei suomalainen juuri voi elää muualla kuin Suomessa. Ja hyvähän siellä on.
Keskustelu taukosi. Kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kotia he ajattelivat. Kaukaista, vaarojen takaista kotimaata.
Illan hämärä oli laskeutunut huoneeseen. Kadulta kuului silloin tällöin askeleita. Jonkun juopuneen ryssän rähinää. Naikkosen kimeää kikatusta.
Vihdoin nousi isäntä paikoiltaan.
— Taitaa olla parasta paneutua levolle. Pimeäkin jo on. Olisi kyllä jokunen kynttilänpätkä jäljellä. Mutta ei uskalla sytyttää. Epäilevät heti porvareiksi.
* * * * *
Seuraavana aamuna he erosivat.
— Pietarin kautta teidän on paras yrittää ja sitten, meinaan, yli
Rajajoen, sanoi isäntä Pentille ja Jännekselle. — Leveimmät kohdat sitä
ovat lievemmin vartioituja. Pietariin me kyllä saamme teidät kulkemaan.
Olen rautatiellä, kuten sanottu. Jonkunlaisena junailijana.