Pentti kääntyi tyttöön.
— Entä te, Katherine?
Puhuteltu säpsähti.
— Minä?
Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Nyt eroaisivat heidän tiensä. Kenties ainiaaksi.
Pentti ajatteli lähtöään kotoa. Oikeastaanhan hän oli liittynyt Pohjan Poikiin Katherinen vuoksi, vaikka tuo syy sitten oli painunut taka-alalle. Heidän ensi tapaamisensa oli jättänyt hänen vereensä polton, joka ajoi hänet kotoa. Se polte oli sammunut kohtalokkaana yönä tytön kotikartanossa. Vaihtunut ensin vihaan, sitten sääliin. Ja nyt? Nyt tunsi hän tyttöä kohtaan ihailua ja kiitollisuutta.
Erota? Hän ei tuntenut tuskaa eroa ajatellessaan, vain haikeutta. Niin, haikein mielin hän eroaisi Katherinesta niinkuin hyvästä ystävästä erotessa. Mutta kotiin hänen mielensä paloi. Suomeen, äidin ja isän ja — Hannan luo.
Katherine katsoi pitkään edessä seisovaa nuorta miestä, jonka kohtalot olivat hänelle olleet niin läheiset viime kuukausina. Hänen mielensä pyrki käymään apeaksi, mutta hän karisti alakuloisuuden pois. Toinen elämä kutsui häntä.
— Minä? toisti hän. — Minun paikkani on kotimaassani. Taistelumme on kesken, tulos epävarma. Isänmaa tarvitsee nyt jokaisen poikansa ja tyttärensä.