Hänen katseensa säihkyi.
Tuo ilme suurissa, mustissa silmissä oli Pentille tuttu. Hänen mieleensä juolahti, että puoli vuotta sitten hän olisi hymähtänyt sille: isänmaallista fanatismia! Mutta nyt hän arvostelisi sitä toisin. Kuvan noista säihkyvistä silmistä hän veisi mukanaan kotimaahan yhtenä rakkaimmista muistoista. Ne paljas tavat sielun, jossa isänmaa oli ensimmäisellä sijalla, tulen, jonka täytyi palaa tuhansissa ja taas tuhansissa sydämissä, jotta pieni kansa saattoi saavuttaa vapauden ja sen myös säilyttää.
Hetken kuluttua tyttö lisäsi:
– Mutta, Pentti, en unohda teitä milloinkaan.
– Enkä minä teitä, Katherine, vastasi Pentti puristaen lujasti hänen valkeaa, hentoa kättään. — Olen aina muistava ilolla ja ylpeydellä, että minulla on ystävä Lätinmaan urhean kansan keskuudessa. Pyydän teitä, Katherine, viemään sydämelliset terveiseni veljellenne ja hänen tovereilleen. Ne ovat kyllä vain nääntyneen Pohjan Pojan terveiset. Mutta niihin yhtyy sydämessään varmasti koko Suomen kansa.
Katherinen silmiin herahtivat kyyneleet. Erota? Niin, tietysti. Mutta sittenkin. Sanomattoman vaikealta se tuntui.
— Kiitos, Pentti. Ja kun maassamme kerran on huomen, niin tulettehan silloin joskus tervehtimään meitä?
— Tulen, Katherine. Varmasti.
Jännes sekautui keskusteluun naurahtaen jäyhästi:
— Tuota, saisinkos minäkin tulla, Katherine-neiti? Tyttö kääntyi häneen.