— Tietysti. Olette sydämellisesti tervetullut, te, minun neuvokas, urhoollinen taistelutoverini!
— Kiitos, Katherine-neiti. Taitaa, tuota, olla jo aika lähteä hakemaan teidän saattomiehiänne. Paras pudistaa pikapuolin tämän hiivatin pesän tomu jaloistamme. Parasta meille itsekullekin. Ryssänmaa on kuitenkin aina vain Ryssänmaa!
Seitsemästoista luku.
— Tämä on nyt sitten Pietaria.
Pentti oli istahtanut hylätyn, rappeutuneen talon portaille ja katsoi katua alas. Jännes seisoi hänen vieressään nojaten seinään.
Pietaria, niin…
Pentti oli kuullut puhuttavan Pietarista, mahtavasta, komeasta pääkaupungista, jonka kerran tsaari Pietari, suureksi sanottu, oli mahtikäskyllään nostattanut keskelle suomalaisia soita. Isähän siitä oli käyntinsä jälkeen kertonut monenlaista, kun hän, Pentti, oli vielä koulupoika. Sen kultaisista kupooleista. Upeista palatseista. Eremitaasin ihanista taulukokoelmista. Leveistä kaduista, joilla vilisi hienoja ajoneuvoja täynnään häikäiseviä kaunottaria ja loistavapukuisia upseereja. Iloisesta elämästä, joka sykki kaikkialla suuressa keisarikaupungissa.
Hän oli kuunnellut ihmeissään. Samantapaisia tunteita se oli herättänyt hänessä kuin kertomukset Aladdinista ja taikalampusta, kun Kerttu-täti, Hannan äiti, oli heille niitä lapsuusaikana lukenut. Mutta syvimmälle, hänen pojansydämeensä oli syöpynyt tieto, että kaikki tuo prameus lepäsi syvälle suomalaiseen suohon upotetuilla paaluilla, prameus, joka oli tuonut ryssän vallan Suomenlahdelle ja seisoi siinä uhkaamassa suomalaista kansaa ja maata. Ja kun isä oli lopettanut kuvailunsa, oli hän kysynyt:
— Mutta, isä, eikö Pietaria voisi upottaakin noihin samoihin soihin?
Ei, Pietari ei ollut uponnut suomalaisiin soihin. Se seisoi yhä paaluillaan. Mutta uponnut se oli kuitenkin, uponnut vallankumouksen liejuihin. Sinne oli hukkunut sen komeileva elämä. Sinne hienot ajoneuvot häikäisevine kaunottarineen, loistavapukuisine upseereineen. Sinne Pietarin koko mahtavuus.