Nyt se törrötti paikoillaan ojennellen käsivarsiaan kohti Suomenlahtea kaameana, ränstyneenä jättiläisenä. Siinä, missä ennen oli ollut elämää, loistoa, oli nyt tyhjyys ja saastainen lika.
He olivat Pietariin saavuttuaan käyneet katsomassa satamaa. Pentti oli tahtonut nähdä Suomen lahden aaltoja, aaltoja, jotka ennen tänne tuloaan olivat huuhdelleet Suomen rakkaita rantoja. Tyhjää siellä oli ollut, tyhjää ja elotonta. Ei suuria valtamerilaivoja tuomassa ruoka- ja ylellisyystarvikkeita kaikkinielevälle miljoonakaupungille. Ei peloittavia sota-aluksia muistuttamassa mieliin Ryssänmaan mahtia. Vain aallot Suomenlahdella. Niiden yksinäiset tyrskyt olivat täyttäneet heidän sydämensä ilolla: uhkaava Pietari oli henkitoreissaan!
Ja kadulla. Hälinää siellä oli. Tulevia ja meneviä. Mutta ei loistavaa elämää. Upeat myymälät oli ryöstetty putipuhtaiksi. Elottomina tuijottivat ikkuna-aukot ohikulkijaa kuin avoimina tuijottavat vainajan silmät. Katuvierillä lojui likaisia, nälkäisiä olioita päivät pitkät. Ne, joilla oli asiaa eteenpäin, saivat harppia yli. Samaa joukkoa myöskin mahtavan Talvipalatsin, upean Amiraliteetin ja kuuluisan Eremitaasin liepeillä. Lepääviä ja nukkuvia. Pietarin kurjaa väestöä, jolle vallankumouksen piti tuoda kaikki elämän ihanuudet.
Pentti hymähti.
Hän oli pelännyt Pietariin tuloa. Mutta täällä ei näyttänyt olevan kiinnijoutumisen vaaraa, kun vain piti suunsa lukossa. Heitä ei voinut erottaa Pietarin asukkaista. Jos heidän vaatteensa olivat rääsyjä vain, niin samaten oli lukemattomien muiden, iljettäviä, haisevia. Jos heidän tukkansa oli takkuinen ja kasvot parran peittämät, niin yhtä siivoomattomia miehiä vilisi kaikkialla. Ajatuksia ei vainukoira toki saa nuuskituksi, joten he saattoivat olla rauhassa. He sulautuivat ympäristöön, katosivat tuhansien ja kymmenientuhansien samanlaisten ja vielä kurjempien laumaan. Ei tarvinnut edes pelätä suomen puhumista, täällä tuntui olevan melko paljon suomalaisiakin.
Pentti ja Jännes seurasivat kadun elämää, mikäli sitä voi elämäksi sanoa. Inhoon sekautui vapauttava tunne: Suomen pahin vaara, Pietari, lahoo, saastuu, kuolee pois, jos tätä menoa vain kyllin kauan saa jatkua. Häpeäpilkku oli Pietari sille kansalle, jonka pääkaupunki se kerran oli ollut. Mutta samaa, yhtenäistä häpeäpilkkua taisi olla koko uusi Ryssänmaa, joka makasi entisen luhistuneen raunioilla.
Joku laiha, pitkä mies läheni heitä hieman horjahtelevin askelin. Hän silmäili ivallisen näköisenä toisella puolen katua loikovaa ihmislaumaa katsomatta eteensä. Juuri ollessaan sivuuttamassa heidät, kompastui hän Pentin jalkoihin. Kun mies kompuroi ylös, pääsi Pentiltä vahingossa:
— Verzeihen Sie, mein Herr!
Mies seisahtui hänen eteensä ja katsoi tutkivasti häneen.
Te puhutte saksaa, herra, virkahti hän samalla kielellä. — Ette ole venäläinen. Mutta ette saksalainenkaan. Kuulen sen ääntämisestänne.