Kestäisikö silloin Suomen kansa pystyssä pysyen?
Ei, sellaisena kuin se nyt oli! Ei rikkinäisenä. Ei heikkona. Ei pienenä. Ei yksin.
Pentti huokasi.
Hän oli niin lähellä isänmaata. Olihan hän tänään nähnyt Suomenlahden aallot. Ja kuitenkin — miten kaukana!
Häntä poltti halu päästä kotiin. Suomeen! Työhön!
Entistä selvemmin hän nyt tiesi, mikä se työ oli oleva. Uhrata voimansa, kaikkensa kansansa herättämiseen. Suureksi se oli koetettava luoda. Yhdeksi se oli luotava, niin että se nousisi yhtenä miehenä puolustamaan kotejaan, maataan. Ja tukea oli etsittävä sieltä, mistä tukea oli saatavana: ennenkaikkea kansoilta, joilla oli sama ainainen vaara.
Siinä työssä ei hän olisi yksin. Heitä olisi paljon. Ja sankoin parvin liittyisi vähitellen koko kansa tuon tunnussanan ympärille: nämä ovat meidän kotimme ja vainiomme, meidän kaupunkimme ja kylämme — meidän maamme; vain yli koko kansan ruumiiden käy tänne vainolaisen tie!
Hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi. Ovi aitioon oli avattu.
Sisään astui kaksi naista. Molemmat olivat silmäänpistävän kauniita. Toinen vaalea, sinisilmäinen, vartalo täyteläinen, yllä taivaansininen puku. Toinen miltei yhtä pitkä, mutta hyvin solakka, tummahipiäinen, silmät mustanruskeat. Lyhyeksi leikattu tukka toi mieleen entisajan hovipojat. Hänellä oli yllään polviin ulottuva musta tanssileninki ja hartioilla tulipunainen silkkihuivi, jonka ripsut ulottuivat kapeihin nilkkoihin saakka. Vaalean maalatuilla huulilla karehti vastenmielisen imelä hymy. Tumma silmäili miehiä kylmin, arvostelevin katsein.
Pentti nousi. Nyt oli hänen aika lähteä!