— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Pentti pysyen järkähtämättä omaksumassaan osassa. — Kommunismi, uusi, onnellinen yhteiskunta on ainoa, millä minulle on arvoa.
Ryssä hymähti.
— Ah niin, suokaa anteeksi. Unohdan alinomaa, että olette kommunisti. Sanotte olevanne… Mistäs me puhuimmekaan? Niin, Suomen itsenäisyydestä. Tietysti saatte sen. Nykyisiltä vallanpitäjiltämme. Mutta — Pyhä Venäjä nousee! Tuhkasta ja raunioista Tsaarin Venäjä! Pietari nousee. Koko maa. Ja silloin, suomalainen ystäväni, silloin me kostamme! Iskemme maailman silmien eteen pitkän syntiluettelon: tätä te teitte meille ja tätä, kun olimme heikot, nyt lyömme me! Ja silloin soi nagaikka. Armotta! Suomen me tahdomme, olkaa hiljaa tai huutakaa ja raivotkaa. Iskemme maahan teidät ja kaikki kirotut virolaiset, lättiläiset ja puolalaiset hullut. Venäjä on pyhä, yksi ja yhtenäinen. Silloin me tapaamme toisemme jälleen, tohtori »Peltonen»! Ja minä tapan teidät. Ja sitten! Sitten me nielemme Ruotsin ja Norjan. Pyhä Venäjä haukkaa ne kitaansa kuin hiljaa surisevat kärpäset. Ja katso: surina kuolee, kukaan ei ole kuullut mitään. Se on Pyhän Venäjän suuri ylösnousemus!
Ryssä joi. Pitkin, ahnain kulauksin. Viini sammutti hurjan tulen ruskeista silmistä.
— Piru vieköön, te olette harvasanainen, tohtori Peltonen, hymähti hän väsyneesti. — Teidän seurassanne tulee ikävä.
Hän nousi horjuvin jaloin paikoiltaan ja painoi soittokellon nappia oven pielessä.
Pentti ajatteli sitä, mitä ryssä oli äsken sanonut. Hän ei pelännyt, että insinööri antaisi hänet ilmi. Mies oli ilmeisesti liian välinpitämätön kaikkeen siihen poliittiseen temmellykseen nähden, joka nyt kuohui hänen ympärillään. Mutta Pentti tunsi kuitenkin värisevänsä.
Tämä outo, aavemainen ympäristö kammotti. Hänestä oli kuin hänen edessään ei olisi ollutkaan Nikolai Ivanovitš, insinööri, tsaristi, joka päivisin oli oikeauskoinen bolševiki. Ei, läpi hämärän tuijottivat häneen ryssäläisen kansan verestävät silmät, vihasta salamoiden. Ja nuo sanat, uhkaavat sanat, nousivat syvältä tämän suunnattoman kansan sielusta. Kostoa ne huusivat, veristä kostoa.
Samanlaisia välinpitämättömiä kuin Nikolai Ivanovitš oli Ryssänmaalla nyt varmaan satojatuhansia, kenties miljoonia. Mutta entä, jos suuren, sekasortoisen valtakunnan ohjaksiin tarttuisi rautainen käsi, uusi tsaari? Silloin — Herra armahtakoon silloin pieniä kansoja! Välinpitämättömyys haihtuisi kuin tuhka tuuleen. »Pyhän Venäjän» asia olisi joka miehen asia…
Suomessa oli niitä, oli paljon, jotka toivoivat, että olot itärajan takana järjestyisivät. Sehän oli samaa kuin toivoa ryssän sotalaumoja tulella ja miekalla hävittämään Suomen maata, hävittämään sen kaupunkeja ja kyliä — jättäen jälkeensä suitsuavia raunioita ja ruumiita, ruumiita…