— Vaikka, niinhän se on kaikkialla, jatkoi hän nauraen humalaisen naurua. — Me ihmiset näyttelemme aina, enemmän tai vähemmän. Olemme olevinamme sitä, mitä emme ole. Minä esimerkiksi. Päivät pitkät raadan tehtaassa, olen toveri, punaisista punaisin. Leninin sanat aina huulilla. Ja kuitenkin — olen tsaristi. Odotan Venäjän ylösnousemusta. Entä serkkuni Nataša? Huomasitte kai hänen pukunsa oikeauskoisen värin? »Punaiseksi Natašaksi» hän on ristinyt itsensä, ja sillä nimellä hänet nyt tunnetaan. Hän on kaikkien valtiaiden suosiossa. Se on hyvä, hän saa pitää tätä paikkaa, rikastuu. Ja kuitenkin, hän on sydämeltään varma meikäläinen. Ja te, ystäväni? Sanotte olevanne suomalainen kommunisti tohtori Peltonen. Suomalainen voitte olla, tohtori samaten. Mutta, Peltonen? Ei, olette herra Sejase, mutta ette Peltonen. Ettekä te ole kommunisti, ette edes sosialisti. Olette Suomen valkoisia, niinkuin toverinnekin. No, älkää pelätkö, en minä anna teitä ilmi bolševikeille. Minulle on kaikki tuo, vakoilu ja muu sellainen, yhdentekevää. Ihmettelette kai, mistä arvasin, ettette ole kommunisti. Silmistä, rakas ystävä. Nuo eivät ole kommunistin silmät. Siihen ne ovat liian viisaat, ei hulluutta hitustakaan. Ettekä te ottaneet viiniä. Tahdoitte pitää päänne selvänä, aistinne varuilla. Oikeauskoisten kommunistien ei Leningradissa tarvitse pelätä pientä päihtymystä.
Penttiä hirvitti ryssän tarkkanäköisyys. Mutta silmää räpäyttämättä hän vakuutti:
— Olen se, miksi olen itseäni sanonut.
— No niin, no niin, rauhoitti ryssä silmää iskien, — sanokaamme nyt sitten vaikka niin. Te olette siis tohtori Peltonen, jonka kommunististen mielipiteittensä vuoksi piti poistua Suomesta. Olkoon niin. Pidän teistä, tohtori Peltonen, vaikka olette suomalainen. Suuren Venäjän pojalla on varaa ihmisenä pitää toisesta, vaikka hän olisikin vihollismaasta.
Ja ryssä kumosi taas lasinsa.
Jännes oli tarkkaavasti seurannut keskustelijoiden ilmeitä ymmärtämättä, mistä oli puhe. Hänestä näytti, että nuo kaksi juttelivat kaikessa sovussa. Ryssältä luistivat sanat kuin koskesta, ja mustaa naamaa kirkasti leppoisa hymy. Kaira tyytyi enimmäkseen kuuntelemaan. Niin, Kairalla oli taito selviytyä. Eikä mikään vaara voinut täällä uhata. Hän nousi lähteäkseen.
— Pentti, odotan sinua ulkona.
— Hyvä on, että hän lähti, virkahti ryssä Pentille, kun he olivat kahden. — En istu mielelläni tuollaisten koirien kanssa. En illalla, kun pöydällä on viiniä. Ei, istukaa te, rakas tohtori. Kun kohtaa taatun porvarin, puhelee mielellään hänen kanssaan hetkisen.
Ja insinööri painoi Pentin takaisin istumaan. Pentti alistui, vaikka vastenmielisesti. Hän olisi mieluimmin jo päässyt erilleen humalaisesta, puheliaasta ryssästä.
— Niin, te olette suomalainen, jatkoi ryssä jutteluaan. — Mehän olemme vielä sodassa keskenämme, suomalaiset ja venäläiset. Ah, millaista sodankäyntiä, molemmilla puolilla! No, ja te uskotte tietysti saavanne edullisen rauhan itsenäisyyksineen ja muineen?