— Näkee, ettette ole venäläisiä, virkahti hän. — Te tuijotatte katse kovana kärsimyksiinne, syljette lasiin ja mökötätte. Me kärsimme, elämme kuin koirat, mutta me upotamme sen lasiin. Ja sitten voi taas laulaa ja nauraa. Kuulkaahan!
Ja hän alkoi laulaa vanhaa ryssäläistä ballaadia. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän suorastaan eli siinä, mitä lauloi. Kyyneleet nousivat ruskeisiin silmiin.
Soitto alkoi, raju, hurja soitto. Lattia täyttyi tanssijoista. Naiset painautuivat miehiä vastaan kissamaisen pehmeinä ja sulavina. Tummissa silmissä vaarallinen tuli. Paljaat, valkeat käsivarret kietoutuivat viekoittelevina tanssittajien kaulan ympärille. Ja punaisina hehkuvat huulet kurkottautuivat suudeltaviksi.
Insinööri nousi ja veti verhot aition eteen. Soitto, tanssijoiden nauru ja puheensorina häipyivät kuin jonnekin kauas. He jäivät hämärään.
— Tahdon puhua kanssanne, tohtori Peltonen, sanoi ryssä sivellen mustaa leukapartaansa. — Seinät ovat vahvat. Eikä täällä kuuntelijoita olekaan. Tänne ei tulla sitä varten. Mutta parasta olla sittenkin varuillaan. Verhot suojelevat ulospäin. Saavat ne tukahduttaa muitakin ääniä, kummempiakin.
Hän naurahti omille sanoilleen. Hetken kuluttua hän jatkoi:
— Omituinen sattuma. Tämä meidän tapaamisemme, tohtori Peltonen. Näyttämö: bolševikien Pietari. Henkilöt: suomalainen kommunisti ja venäläinen tsaristi. Niin, katsokaa vain, minä olen tsaristi. Tsaristi, joka »köyhälistön ihannevaltiossa» elää kuitenkin kuin ruhtinas teihin, kommunistiin, verrattuna.
Uudet lasit olivat nousseet ryssälle päähän.
— Niin, piru vieköön, olen tsaristi sydäntä ja sisälmyksiä myöten! intoili hän. — Mutta ei kukaan teitä usko, jos menette sanomaan. Koettakaa, rakas tohtori! Nauravat teille vasten naamaa. »Toveri Nikolai Ivanovitš tsaristi? Loruja! Kyllä me tunnemme Punaisen Natašan ja hänen serkkunsa!» Katsokaas, suomalainen kommunistiystäväni, sekin on venäläistä.
Hän joi yhä. Lakkaamatta. Silmittömästi.