Mutta Pentti pudisti toivottomana päätään.
— Mahdotonta. En jaksa. Jos sinulla on voimia, niin yritä yksin.
— Kaira!
Jännes tarttui toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.
— Kaira, toisti hän, — kyllä sinä tiedät, että yksin, tuota, en lähde. Hiivatti. Omasta hengestäni minä viis. Mutta sinä, Kaira, Sinun, tuota, sinun täytyy pelastua.
Pentti hymyili raukeasti.
Niin. Jännes kesti. Kesti hänen vuokseen. Kertaakaan eivät hänen voimansa eikä neuvokkuutensa olleet pettäneet hänen pyrkiessään pelastamaan toveriaan. Tasaisena, hieman umpimielisenä ja jurona hän oli huolehtinut heidän hyvinvoinnistaan raskaan vaelluksen kestäessä, niin hyvin kuin se niissä oloissa oli ollut mahdollista. Aina hän oli sälyttänyt raskaimmat tehtävät omille hartioilleen koettaen säästää ystäväänsä.
– Jaakko, kunnon toveri, kiitos noistakin sanoista. Kiitos kaikesta.
Mutta — minä en jaksa. Loppu on tullut.
– Kaira, älä hiivatissa sano niin. Sinun täytyy jaksaa. Ajattele äitiäsi ja isääsi. Tuota, ajattele tyttöäsi siellä kaukana pohjoisessa. Ajattele isänmaata.
Äiti ja isä ja Hanna — niin… Heidän surunsa ja tuskansa… Isänmaa…