Pentti ja Jännes makasivat hievahtamatta paikoillaan ja tuijottivat eteensä.
Parinsadan metrin päässä luikersi heidän silmiensä edessä kapea joki.
Rajajoki!
Heidän katseensa hivelivät vastapäistä rantaa. Siitä alkoi Suomi.
Isänmaa!
Kyyneleet herahtivat Pentin silmiin. Hän ei jaksanut pidättää itkua.
Sydän takoi haljetakseen.
Isänmaa!
Se oli niin lähellä. Tuntui melkein, että jos ojentaisi käsivartensa, voisi koskettaa sitä. Syleillä sen rakkaita puita.
Ja kuitenkin — miten saavuttamattomalta se tuntui! Pentti oli lopen uupunut. Vuorokausia kestänyt harhailu kohti rajaa nälkäisenä, viluisena, alinomaa peläten kiinnijoutumista oli käynyt liiaksi hänen murtuneille voimilleen. Jos hän nousisi, eivät jalat, turvottuneet jalat, kantaisi metrinkään päähän, siitä hän oli varma.
Tänne hän jäisi. Tänne kuolisi. Kappale isänmaata edessä. Tuon elottoman ja hänestä kuitenkin niin ihanan rannan hänen silmänsä näkisivät viimeiseksi. Sen kuvan hän veisi mukanaan yli suuren tuntemattoman rajan.
— Tuota, kohta täytyy yrittää, kuiskasi Jännes.