Siihen heräsi Nikolai Ivanovitš.
— Mikä sinua vaivaa, kultaseni?
Hän on mennyt, mennyt, itki tyttö nostamatta päätään. Sydäntä kirveli. Loukattu itserakkaus kirveli. Mutta ei vain se. Kalpea, kylmä suomalainen oli kaiken sen saastan keskessä, jossa hän eli ja jota vastaan nuori sydän joskus kapinoi, tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
— Mennyt? Piru vieköön!
Ryssä oli heti jalkeilla. Hän riensi juoksujalkaa ulos kadulle.
Mutta silloin oli jo myöhäistä. Pentti ja Jännes olivat kaukana.
— Tuota, kyllä sinä viivyit, virkahti Jännes, kun he olivat päässeet ahtaalle sivukujalle.
— Viivyin, myönsi Pentti, — mutta kiitän onneani, että edes nyt pääsin siitä hornankattilasta. Nyt, Jaakko! Nyt jätämme suoraa päätä tämän saastaisen luolan.
* * * * *
Ilta oli käsissä.