Huoneessahan hän oli. Huoneessa, joka tuntui merkillisen tutulta.
Olen varmasti ollut täällä ennenkin. Usein. Mutta tässä vuoteessa en ole maannut. Tämä on niin pehmeä ja valkea. Suloista on maata.
Missä minä olen?
Hän tahtoi tietää ja kohottautui kyynärpäittensä varaan. Se vaati ponnistusta. Ja päätä huimasi.
Miten väsynyt olenkaan!
Silloin kohottautui vuoteen jalkopäässä ollut valkea olento. Suurissa, syvänsinisissä silmissä loisti riemu.
Miten tutulta hän näyttää! Korkea otsa. Pehmeä, kullanruskea tukka. Terveenverevät kasvot, pehmeät piirteet. Pyöreä, voimakkaanlainen leuka. Siro kaula. Kuka? Kuka ihmeessä?
Samassa hän muisti:
Hanna se oli. Hänen rakas oma tyttönsä! Hän oli kotona! Makasi Hannan rauhaisassa huoneessa.
Hän yritti ojentaa kätensä valkeaa olentoa kohden. Väsyneiden huulien ylitse vierähti kuiskaus: