Tässä on hyvä olla. Pehmeä maata. Ja niin helppo hengittää.
Joku oli polvillaan hänen jalkopäässään kasvot ristissä oleviin käsiin painettuina. Joku valkea ja hyvä.
Hän sulki silmänsä väsyneenä.
Miten hyvä minun on tässä! Hyvä maata kuolleena. Kukaan ei enää lyö, ei kiduta, ei kurista hennoilla käsillään, ei ammu.
Mutta tuo valo? Merkillinen, häikäisevä valo.
Hän avasi silmänsä.
Niin, nyt hän näki, kun silmät olivat selkosenselällään.
Valo tunkeutui ikkunan edessä olevien valkeiden verhojen lävitse.
Aurinkohan se oli.
Enkö sitten olisikaan kuollut?
Hän käänsi katseensa ikkunasta.