Sitten jouduin hämärästi valaistuun huoneeseen. Punaiseen huoneeseen jonkun tytön kanssa, joka riippui kaulassani, jonka punaiset huulet rukoilivat minua kiihkeästi — niin, nuo huulet… kuka oli sanonut, että ne olivat kuin täyteläinen kirsikka, hehkuva ja viekotteleva? — ja jonka nuori povi poltti rintaani läpi silkin.
Siihen kuolin. Pehmeät, sirot kädet kuristivat minut
Mutta ei. Minähän olin Jänneksen kanssa Rajajoella ja katsoin kirvelevin silmin vastapäistä isänmaan rantaa. Rantaa, jota en milloinkaan saavuttanut…
Olin vedessä. Jäisessä vedessä, johon olin tukehtua. Sitten uin, uin. Näkemättä mitään. Tuntematta mitään. Ammuttiin. Kuka ampui? Enhän tahtonut muuta kuin päästä kotiin. Miksi ne ampuivat?
Tulin rantaan. Niin, mehän saavutimme rannan. Sittenkin. Siihen kaaduin.
Entä sitten?
Hän ei muistanut, mitä senjälkeen olisi tapahtunut.
Ei, vaikka kuinka olisi pinnistänyt muistiaan.
Sitten? Sitten ei enää mitään. Vain pimeätä, pimeätä…
Siihen siis kuolin. Rajajoen Suomen puoleiselle rannalle.