Mutta enempää hän ei kestänyt. Kaikki pimeni. Hän kaatui suulleen maahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.
Kahdeksastoista luku.
Kun Pentti tuli jälleen tajuihinsa, häikäisi kirkas valo hänen raollaolevia silmiään.
Missä minä olen? Missä ihmeessä olen?
Sitten välähti hänen aivoissaan:
Minähän olen kuollut. Ryssäläiseen vankilaan. Kuoppaan, johon vartijat valoivat jääkylmää vettä pakkasella. En kestänyt sitä. Tein lopun kärsimyksistä.
Mutta ei. Nehän eivät päättyneet tuohon kuoppaan. Olin toisissa vankiloissa. Ryssät löivät minua. Puristivat rautalangoilla ranteista ja nilkoista, niin että luuli kämmenten ja jalkaterien irtautuvan. Se oli tuskallista, hirvittävän tuskallista. Miksi ne niin tekivät? Niin, nehän tahtoivat pakottaa minut tunnustamaan, tunnustamaan jotakin. Mitä, sitähän ei jaksanut muistaa.
Siihen kai kuolin.
Mutta ei. Pari ystävää pelasti minut jollakin asemalla. Keitä ne olivat? Niin, Jännes oli toinen. Ja joku nainen oli hänen seurassaan.
Ja Jänneksen kanssa pääsin Pietariin. Johonkin piilotettuna. Ahdasta siellä oli.