Nyt! Kiireisiä askeleita, monia askeleita. Ovi avautui.
— Poikani, poikani! Oma pikku Penttini!
Ruustinna heittäytyi itkien poikansa vuoteen ääreen.
Pentti silitti hellästi ohutta tukkaa. Harmaaksi se oli käynyt. Ei ainoatakaan tummaa hiusta harmaiden keskellä. Äiti-raukka, miten hän oli mahtanutkaan kärsiä.
— Äiti, rakas äiti.
Äidin takana seisoi isä. Vanhentuneena, paljon vanhentuneena, hänkin.
Vielä puoli vuotta sitten niin ryhdikäs vartalo oli painunut kumaraan.
Silmissä, jotka katsoivat häneen hellinä, oli kostea kiilto.
Hanna seisoi vuoteen jalkopäässä hymyillen hänelle iloisesti. Hänen vieressään oli Martti-setä tanakkana, surullisissa sinisilmissään lempeä ilme.
Mutta muut? Nuo, jotka olivat pysähtyneet ovensuuhun?
Siinähän seisoi Jännes, hänen uupumaton, rohkea pelastajansa ja Torttila, hiljainen, urhoollinen Torttila, mutta iänikuisen piippunsa hän oli unohtanut vasemmasta suupielestään. Heidän välissään seisoi Hermanni, sitkeä, vanha metsäläinen lipoen paksulla alahuulellaan takkuisina riippuvia viiksiään. Kaikki he katsoivat häneen kyyneleisin silmin. Rakkaat, uskolliset sotaveikot!
Mutta siellä oli vielä eräs. Nuori nainen.