Miten voimaton tuo käsi nyt oli! Kestäisi kuukausia, ennenkuin se saisi takaisin entisen jäntevyytensä. Eikä aikakaan voisi pyyhkiä pois kaikkia hirveiden kärsimysten jälkiä. Se ei voisi tummentaa harmaantuneita hiuksia rakkailla ohimoilla. Ne jäisivät, jäisivät muistuttamaan kiduttavista päivistä ja kaameista öistä ryssäläisissä vankiloissa.
Kesä kukki ja tuoksui heidän ympärillään.
— Tuntuu sadulta, että makaan tässä, virkahti Pentti. — Kaiken sen jälkeen.
— Niin, Pentti. Jumala on johdattanut sinua raskasta tietä pitkin.
Mutta Hän toi sinut kuitenkin kotiin.
Pentti katsoi nuorta morsiantaan. Hänen äänessään oli ollut arka, rukoileva sävy. Luuliko Hanna, että hän, Pentti, kantoi kaunaa kärsimyksistään?
— Niin, sanoi hän. — Muistatko, mitä sanoit minulle viime jouluaamuna? »Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä», sanoit sinä, »ja siksi on ihmisten monesti niin vaikea hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille.» Niin, Hän on kuljettanut minua monen mutkan kautta. Enkä tiedä, mikä on oleva tuo »perille». Mutta Hän on antanut minun löytää tien, joka johtaa työhön ja jolle paistaa toivon ja luottamuksen ihana päivä. Kiitän Häntä siitä.
Hanna kumartui ja suuteli kiitollisena rakkaita, välähteleviä silmiä. Minkä vapautuksen nuo sanat olivatkaan tuoneet hänelle! Hän oli pelännyt, pelännyt, että Pentti… Nyt hän oli niin iloinen ja onnellinen!
Aurinko painui yhä lähemmäs taivaanrantaa. Ihana, valoisa pohjolan ilta oli käsissä.
Pentti nousi seisomaan. Hän ei malttanut enää maata.
Hän ojensi kätensä kohti laskevaa aurinkoa, joka kultasi kotijärven pintaa, vastapäisen rannan viljavainioita ja puiston puita.