Hanna siveli hellästi hänen hiuksiaan.
Oli ihanaa tietää, että Hanna oli siinä. Nyt ja aina!
— Mitä sinä mietit, rakas?
Pentti vei hänen kätensä kaulalleen. Katse hakeutui kauas, yli tyynenä lepäävän kotijärven vuotta sitten.
— Muistelen keskusteluamme puoli vuotta sitten, matkallamme joulukirkkoon, vastasi hän. — Olen ajatellut sitä monesti, siellä kaukana. Muistathan typerät jaaritukseni? Sinä vakuutit, että Jumala voi armossaan vielä antaa minulle takaisin vanhan mieleni. Ja noina kuukausina, taisteluissa ja vankiloissa, sainkin sen takaisin. Poikamaisista haaveiluista kiteytyi siellä miehen ajatuksia, piirtyi miehen työkenttä, suuri, rannaton. Siellä sain vahvan uskon kansamme voimaan, yhtenäisyyteen, puolustuskykyyn. Hanna, palan aivan halusta päästä työhön!
Hanna hymyili hänelle hellästi. Hän punnitsi mielessään ajatuksia, joista Pentti oli sairasvuoteella maatessaan kertonut hänelle. Niitä, jotka olivat tulleet, kun Pentti virui Pajun kentällä haavoittuneena: isänmaasta, kaiken keskinäisen katkeruuden takana olevasta, häikäisevästä, voittavasta isänmaasta… Niitä, jotka olivat hänen seuranaan, kun hän matkasi kohti Marienburgia Pikku-Matin ruumis vierellään: varjopuolella elävien auttamisesta, jotta yhteiskuntaluokkien välissä ammottava kuilu saataisiin luoduksi umpeen, yhteisestä rehellisestä uurastuksesta rinnakkain, joka vähitellen, vuosien vieriessä, loisi eheäksi Suomen kansan ja rakentaisi sille kansallisen kalliopohjan millä seisoa… Niitä, jotka olivat painuneet syvälle hänen sydämeensä, kun hän virui ryssäläisissä vankiloissa: suuresta Suomen suvusta, joka nostettuna, yhteenkoottuna muodostaisi sekä henkisesti että aineellisesti suuren mahdin… Niitä, jotka olivat muodostaneet tuolle kaikelle uhkaavan taustan, tietoisuus, joka oli syöpynyt hänen mieleensä, kun hän kuolemanväsyneenä harhaili kohti isänmaata: hirvittävästä ryssäläisestä kaaoksesta, suunnattomasta kansasta, joka odotti vain rautaista kättä tarttumaan ohjaksiin syöksyäkseen Suomen yli, hävittäen, polttaen kaiken, niin köyhän kuin rikkaankin kodin, uhkasta, joka sisälsi Suomen koko kansalle osoitetun voimakkaan kehoituksen yksimielisyyteen, jos se tahtoi elää…
Niin, noissa ajatuksissa aukeni suuri työsarka, vaikea ja raskas. Aukeni sadoille ja tuhansille, joille isänmaa ja omat kodit olivat rakkaita. Sadat ja tuhannet uupuisivat siinä työssä, mutta toiset, jälkeen tulevat, pääsisivät kenties saran päähän — heidän täytyi päästä!
Hanna tunsi ilon ailahtavan sydämessään: Pentti, hänen Penttinsä oli yksi tuon saran työntekijöistä.
— Niin, rakas, sanoi hän. Se on miehen työtä. Yrjö-veljesi ja Pentinmäkien, Kuikan, Pikku-Matin, Laukkasen ja satojen muiden sankarivainajien työn jatkamista. Mutta ensin täytyy sinun kunnolla parantua. Muista toki, että olet vasta ensimmäistä päivää ulkona.
Hän tarttui Pentin käteen ja painoi sen poveaan vastaan.