— Kaira, saanko kysyä jotakin? Mikä sai sinut lähtemään mukaan?
Pentti ei vastannut. Mitä hän olisi voinut sanoa tuolle ihanteelliselle sotilaspojalle, joka oli lähtenyt taistelemaan veljeskansan ja oikeuden puolesta? Hän ei voinut väittää, niinkuin Pentinmäet, lähteneensä yksinkertaisesti kukistamaan pahan palkkalaisia, hänellähän puuttui oikeaa uskoa. Ei, kuten Hermanni, vihasta, sillä hänellä ei ollut voimaa edes vihata muuta kuin korkeintaan sanoissa. Ei hän liioin ollut mikään palkkasoturityyppi, niinkuin Toikka. Ja huonosti olisi hänen suuhunsa sopinut se vastaus, jonka huoleton Kuikka oli kysyjille antanut: »Mikäs kulkijapojan? Maailmaa se nähdä tahtoo. Siksipä: kontti selkään ja värvinkiin: siell' on leipä, missä särvinkin, niinkuin vanhat sanovat.» Hän, Pentti, oli lähtenyt vain päästäkseen irti. Ajatuksista ja ihmisistä.
— Et vastaa, Kaira.
Matti Salmi katsoi kysyvästi kersanttiinsa.
— Kuulehan, toveri, virkahti Pentti, luulenpa, että jätämme keskustelun tästä toiseen kertaan. En saa nyt ajatuksistani tuota kirjettä, josta en tiedä edes keneltä se on. Voit pyytää Torttilaa kanssasi kaupungille. Harjoituksia jatketaan vasta iltapäivällä.
Poika iski kantapäät yhteen.
— Käskystä, kersantti.
Yksin jäätyään otti Pentti kirjeen. Ensitöikseen vilkaisi hän lopusta, keneltä se oli.
»Inkeri Keso.»
Inkeri Keso…?