Pentti Kaira ei siekaillut. Hän pisti kirjeen ja sormuksen taskuunsa ja lähti.
Kenties ei ollut aikaa hukattavana.
Ensimmäinen haavoittunut suomalainen – Inkeri Keson sulhanen… Hän muisti joskus pikimmältään tavanneensa Eino Hallan. Komea poika… Ja nyt makasi hän jossakin tallinnalaisessa sairaalassa.
Ei ollut vaikeata saada selville sairaalaa, johon ensimmäinen haavoittunut suomalainen oli tuotu.
Tunnin kuluttua hän seisoi odotushuoneessa.
Kyllä, Eino Halla niminen suomalainen vapaaehtoinen oli siellä. Hänet oli tuotu eilen aamulla. Ehkä hän halusi puhutella sisar Margotia, joka hoiti suomalaista?
Kiitos. Jos se suinkin kävi päinsä.
Sisar Margot tuli. Nuori, intelligentti sairaanhoitajatar, Viron saksalaisia. Hento, sievä nainen, jolla oli somat kasvot ja pehmeä ääni.
— Ah, te tunnette suomalaisemme. Jumalan kiitos! Olemme niin odottaneet saavamme joitakin lähempiä tietoja hänestä. Hän on antanut meille paljon päänvaivaa.
Sisar puheli innokkaasti. Ihailu loisti hänen ruskeista silmistään hänen tarkastaessaan sorjaa soturia edessään. Pentti ei voinut olla salaa hymyilemättä. Samanlaista kuin Suomen naisten ihailu saksalaisia auttajia kohtaan. Yhtä pian syttyvää ja yhtä pian myöskin sammuvaa.