— Enkö saisi tavata häntä, sanoi hän. — Minulla on tervehdys kotimaasta. Hänen morsiameltaan.
— Niinkö?
Pentti oli odottanut juuri tuota sanaa. Mutta toisella äänenpainolla. Naisellisen uteliaisuuden asemesta ilmaisi pikku huudahdus nyt vain surkuttelua ja myötätuntoa.
— Ette voi tavata häntä heti. Hän nukkuu, lisäsi sisar. — Istuutukaa tänne. Käyn sanomassa, että ilmoittavat heti, kun hän herää. Sillä aikaa voimme puhella hänestä.
Hetken kuluttua hän palasi ja istuutui vastapäätä Penttiä.
— Hän on siis kihloissa, virkahti hän hiljaa. — Tyttö-parka. Tiedän, miltä se tuntuu. Sulhaseni kaatui Missellä, venäläisten puolella… Mutta silmänräpäyksellinen kuolema, se on sittenkin helpompaa.
Penttiä alkoi ahdistaa.
— Onko hän, tarkoitan maanmiestäni, onko hän pahastikin haavoittunut?
— Ei ole mitään toivoa jäljellä, vastasi sisar Margot alakuloisena.
Pentti vaikeni. Hänen silmiensä eteen nousi Inkeri Keson kuva. Sellaisena kuin tämä oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. Ylioppilaslakki huolimattomasti takaraivolla hän istui osakunnan naistenhuoneen pöydällä. Valkopukuinen, täyteläinen vartalo sinisten ja punaisten ja vihreiden serpentiinien kietomana. Kädessä viinilasi. Ja ympärillä remuava hovi. Puolijuopuneita miesylioppilaita. Silloin oli Vapunpäivä… Ja nyt… Millaisena ensi Vappu tapaisi hänet?