– Hän on haavoittunut hyvin pahasti, kertoi sisar. Useita luoteja on osunut häneen. Hänen pelastamisekseen tehtiin kaikki mitä voitiin. Eilen toimitettiin leikkaus. Ah, tuota leikkausta en milloinkaan unohda!

Sisar Margot painoi käden silmilleen. Sitten hän alkoi jälleen puhua:

— En käsitä, mistä hän on saanut voimansa kestää ja kärsiä. Nämä seinät ovat nähneet paljon, mutta sellaista sankaruutta ne eivät ole ennen nähneet. Ihmiselle se oli melkein liian paljon. Haavoittunut venäläinen, joka itkee ja parkuu jo leikkaushuoneeseen vietäessä, on kaikessa raukkamaisuudessaan inhimillisempi. Mutta — sankari hän on… Tiedättehän, millaista rintamillamme vielä on. Ei ambulansseja. Jokunen taitamaton sanitääri vain. Sitten penikulmamääriä reessä, haavat viheliäisesti sidottuina, pakkassäässä. Mutta valituksen sanaa ei päässyt maanmiehenne huulilta kaiken tuon aikana.

Kertoja ummisti silmänsä. Valoisalle otsalle ilmestyn kärsimyksen ilme.

— Hän ei olisi välittänyt leikkauksesta. »Turhaa vaivautua minun vuokseni. Minä kuolen kuitenkin!» Sitä sanoessaan oli hänen äänessään outo sointi. Oli melkein kuin hän olisi riemuinnut siitä, ettei häntä voitu enää pelastaa. Kun veimme häntä leikkaushuoneeseen, virkahti hän minulle rauhallisesti: »No niin, jos teidän täytyy saada näyttää taitoanne, niin älkää ainakaan luulko minun sallivan, että minut nukutetaan. Tahdon itse nähdä, mitä minulle tehdään. Älköön kukaan pääskö sanomaan, ettei Eino Halla rohjennut katsoa kuolemaa silmästä silmään.» Hän oli taipumaton.

Pentin mieleen välähtivät asetoverin sanat morsiamelleen eron hetkenä: »Olin raukka, kun oli elämästä kysymys. Mutta kenties minulla on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.»

— Ah, tuon leikkauksen seuraaminen oli vaikein koetus, mitä urallani olen saanut kestää. Hän ei sallinut kenenkään pitää kiinni käsistään. Kourat lujasti nyrkissä, verettömät huulet tiukasti yhteen puristettuina ja katse jähmettyneenä tuijottamaan kattoon hän makasi. Ei ainoatakaan valitusta, ei ainoatakaan tuskan parahdusta päässyt hänen huuliltaan. Mutta juuri tuo äänetön kärsimys, tuo hirvittävällä tahdonvoimalla liikkumattomaksi pakotettu ruumis leikkauspöydällä teki kaamean vaikutuksen.

— Se on oikeata suomalaista sisua! huudahti Pentti ihailevasti.

— Niinkö? virkahti sisar Margot katsoen häneen kostein silmin. — Mutta kun kaikki oli vihdoin ohi, menin huoneeseeni ja itkin… itkin…

— Entä sitten?