Siitä syystä he olivat jättäneet rauhaisat kotinsa. He kaikki, Eino Halla ja Pentinmäet ja Pikku-Matti ja Torttila ja Kuikka ja hän ja kaikki muut, sadat ja tuhannet joka kolkasta Suomen maata. Ei suinkaan siitä syystä kuin kukin luuli lähteneensä. Ei, heidän oli ollut pakko lähteä. Heidät oli määrätty välikappaleiksi Luojan kädessä. Välikappaleiksi, joille oli annettu suuri tehtävä täytettäväkseen. Suuri ja voimia kysyvä — kunniakas.
Ja he kävivät kohti kuolemaa. Kuolemaa vieraalla maalla. Mutta eivät vain kuollakseen, vaan luodakseen uudesti hätäänsä sortuneen veljeskansan. Sen tehtävän oli kohtalo heille antanut.
Mitäpä siitä, ettei heidän kärsimyksiään muistettaisi vuosikymmenien taa! Että heidän hautojaan ehkä piankin peittäisi unohduksen lumi! He jättäisivät jälkeensä työnsä ja tekonsa, ja ne eläisivät — vaikkapa nimettöminäkin — tulevaisuudessa. Nykyisyyttä onnellisemmassa tulevaisuudessa.
Seitsemäs luku.
Juna köryytti hiljalleen eteenpäin, pitkä, raskas sotilasjuna.
Yksitoikkoista… Molemmin puolin rataa tiheä kuusiaita, joka sulki junan matkustajineen omaksi, kaikelle ulkopuoliselle vieraaksi maailmaksi.
Vain joskus oli vihreässä muurissa aukko — liekö tahalla jätetty vai syystä tai toisesta jälkeenpäin hakattu. Laaja, luminen lakeus avautui silmien eteen. Yhtä auringoton, harmaa, yksitoikkoinen. Ei kumpuja, ei notkoja, tasaista vain kuin lattia, niin kauas kuin silmä kantoi. Jossakin kaukana taloja, jotka harmaina rykelminä erottautuivat taivaanrannalla siintävästä metsästä. Jokunen yksinäinen tuulimylly, vanhuuttaan vapiseva, puinen tai jylhä, kivestä tehty. Siinä kaikki, ellei ota lukuun likaisia asemarakennuksia, joiden ohi juna silloin tällöin mateli.
Pentti Kaira tuijotti ulos vaununikkunasta. Ja asemasillalla seisoksiva rautatieläinen olisi voinut nähdä ohivierivän junan joka ikkunassa vakavia kasvoja katsomassa hellittämättä vieraan maan lohdutonta tammikuun maisemaa. Niin, hän olisi voinut nähdä, jos olisi vaivautunut kääntämään päätään sinne päin. Nyt hän vain huitaisi kädellään välinpitämättömästi: antaa mennä…
— Saakeli, eikö tuo tarkkailu jo ala riittää?
Pentti silmäsi vastapäätä istuvaan toveriinsa. Hänen ajatuksensa olivat hakeutuneet kotiin. Äitiä ja isää hän oli ajatellut, mutta eniten kuitenkin Hannaa – rakkaita, joista hänet erotti minuutti minuutilta hitaasti, mutta järkkymättä yhä pitenevä välimatka… Miksei hänen annettu olla rauhassa omine ajatuksineen?