Sairassaliin oli laskeutunut juhlallinen hiljaisuus.
Monessa silmäkulmassa kimmelsi kyynel. Ensimmäinen suomalainen vapaaehtoinen oli käynyt kuolemaan vieraan maan sairaalassa.
Yksinäisenä, voimakkaana, jollakin tavoin saavuttamattomana.
Pentti nousi vuoteen äärestä.
Hän ei ehtinyt ovelle asti, kun muuan nuori virolainen ehätti hänen luokseen.
— Te olette myös suomalainen?
Kun vastaus oli myöntävä, jatkoi hän sydämellisesti:
— Me olemme raajarikkoja, me kaikki, jotka jäämme tänne. Eikä meidän äänemme kanna kauas. Mutta omasta ja kohtalotovereitteni puolesta pyydän teitä viemään terveisemme suomalaisille veljillemme. Te tulitte, kun kaikki näytti jo menetetyltä. Te olette ensi iskuihanne luoneet uudesti tämän kansan. Ja te olette opettaneet meille, miten sotilas kärsä ja kuolee … Hän, toverinne, kuoli eikä kuitenkaan katoa. Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa. Ja… elää rampa-raukkojen sydämissä…
Nyyhkytys katkaisi puheen. Nuori soturi heittäytyi vapaaehtoisen kaulaan ja terveellä vasemmalla kädellään puristi hänet lujasti rintaansa vastaan.
Pentti vastasi lämpimästi syleilyyn. Hänen sydämensä oli yht'äkkiä tulvahtanut valoa ja iloa täyteen.