— Eino Halla… toveri…
Kuoleva ei kuullut tai ei ymmärtänyt. Katse vain kävi harhailevaksi.
— Eino, Inkeri lähettää sinulle terveisiä. Hän rakastaa sinua. Katuu.
Pyytää anteeksi.
— Anteeksi, toisti haavoittunut hitaasti soinnuttomalla äänellä. Mutta katse ei ilmaissut mitään.
Aika oli vähissä. Elämä oli sammumaisillaan.
Pentti pujotti jäykkään nimettömään sormuksen ja nosti käden aivan kuolevan silmien eteen. Auringonsäteet saivat kullan hehkumaan.
Eino Hallan harhailevat silmät pysähtyivät siihen. Ja samassa levisi kasvoille vapautunut hymy. Synkkyys, kovuus sulivat, piirteet pehmenivät ja kirkastuivat.
Hän oli ymmärtänyt.
— Inkeri, kuiskasivat huulet niin hiljaa, että sitä tuskin erotti, — on… antanut… anteeksi…
Hetkistä myöhemmin oli kaikki ohi.