— Kappas vain miestä. Ei ole juttutuulella, vai? No, annetaan armon käydä oikeuden edellä, niinkuin herrat pruukaavat sanoa. Märehdi nyt sitten, kun sitä haluat. Lauletaan me pojat. Laula sinä, Kuikanpoika!
Pentti kääntyi jälleen tuijottamaan ulos.
Hitaasti köryytti juna edelleen. Kohti etelää. Ja mitä muuta kohden?
Etelä?
Hänen mieleensä muistuivat Erkan — miten pikku luutnantti olikaan täällä paisunut ja pöyhistynyt, no niin, luutnantilla ja tavallisella vaivaisella kersantilla on niin peräti vähän toistensa kanssa tekemistä — sanat: »Saattaa sattuma viskoa niinkin, että tiemme vie sinulle rakkaille maille.» Niin, Katherine…
Kiihoittavan selvänä sukeltautui lättiläistytön kuva esiin muistin komeroista. Kun hän sulki silmänsä, oli hän jälleen tuntevinaan vaaleanpunaiseen silkkiin verhotun hennon ruumiin painautuneena rintaansa vastaan. Ja aistivinaan mustien hiusten tuumaavan tuoksun. Näkevinään palavat, mustat silmät. Ja kuulevinaan ilkamoivan, kiihtävän naurun.
Katherine… Muistikohan hän vielä heidän tanssiaan tuona iltana?
Entäpä, jos kohtalo veisi heidät kaksi vielä kerran yhteen…
Laulua. Kuka lauloi? Niin, sehän oli Kuikka, joka kauniilla tenorillaan lauloi jotakin muunnosta »Jääkärin laulusta»:
»Sun viimeinen kuiskeesi, kulta
Konsa tempasin laukkuni mie:
Se mun lietsoi rintani tulta,
Siitä erkani kohtalon tie.»
Vaunussa oli hiljaista. Kaikki olivat vaipuneet kuuntelemaan.