Laulaa, niin. Kunpa, osaisikin laulaa.
Pentti tunsi taas, niinkuin monesti ennen, kadehtivansa kaikkia niitä, jotka osasivat laulaa. Antaa laulussa purkautua mielen. Ilman sitä patoutui rintaan päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa jotakin, jolle ei löytänyt ilmaisumuotoa. Sinne se jäi, sydänalaan, kalvamaan, painostamaan, niin että joskus teki mieli itkeä. Itkeä noin vain, ilman mitään syytä.
Kuikka keskeytti äkkiä, keskelle säettä.
— Katin hännät! Ei kannata. Ei, kuulkaapas tätä!
»Eikä se ollut kevätpäivä, Kun minä tänne synnyin; vaan se oli synkeä syksypäivä, kun minä kulkija synnyin.
Äitini itki ja kukkia katsoi, kun mua kuopusta kantoi; tulipunakukkaa äitini katsoi, kun mulle rintaa antoi.»
— Eikös se sovi minulle? Melkein kuin nyrkki ryssän silmään!
— Jatka, Tahvo, pyysi Pentti.
— Weiter? naurahti Kuikka. — Ei, veli hyvä, ei käy. En milloinkaan jaksa laulaa samasta laulusta kahta säkeistöä enempää. Ei huvita. Yksitoikkoista. Ei, mutta, pojat, kerronkos ensimmäisestä tuttavuudestani »tulipunakukan» kanssa?
— Kerro!