Puhuteltu silmäsi ylös, naurahti jäyhästi ja sanaa sanomatta pisti savukkeensa Kuikan suuhun.
— Sanoinhan minä! riemuitsi tämä vetäen pitkän haiun. — No, kerro sinäkin!
Toikka sytytti uuden savukkeen.
— Kertoa? virkahti hän oudon kumeasti. — Tylsää. Mutta olkoon.
Hän ei kuitenkaan alkanut heti, poltteli vain mietteissään.
– Sattuu sitä, tällaisenkin elämässä, sanoi hän viimein raskaasti. — Yhdeksäntoistavuotiaana eksyin ensi kerran Kööpenhaminaan. Oli kai vuosi 13. Kansanjuhlassa, mikä lie ollut, näin likkalapsen. Akkaihmisen parissa. Tuollainen korea, vaalea, se likkalapsi meinaan. Isoilla silmillään tirkisteli jungmannia ja uutta pyhätakkiani. Ja sekös nousi pojan päähän! Tuli tanssittua. Ja saatolle läksin, akka oli häipynyt hiivatin tuuttiin ja jouti häipyä. Mikä lie ollut, vietävästi mua vain veti siihen likkalapseen? Suutelin sitä kuin hullu.
Kauempaa ei Kuikka jaksanut ääneti kuunnella.
– Älä! huudahti hän. — Pistitkös nenäsi siksi aikaa taskuun?
Toikan silmissä välähti. Ja kotvaksi keskeytyi kertomus.
– Taisi olla sitä niinsanottua rakkautta, se hulluus, jatkoi hän hetken kuluttua naurahtaen karhumaisesti. Ja saakeli soikoon! Molemminpuoliselta näytti. Minä saattelin tyttöä kotiinsa päin. Ja se taas minua satamaan. Edestakaisin. Koko yö siinä meni. Ja joka penkillä tuli istuttua, jaariteltua ja suudeltua. Olihan poika vasta yhdeksäntoista! Loppui se sentään. Aamun valjetessa piti laivan lähteä. Kirosin laivaa ja erosin. Mutta likka vietävä, se pureutui huuliini ja itki, jotta koko ruumis vapisi. Ja kaksi kertaa vielä perääni juoksi.