— Hän oli minun kohtaloni! Tietysti hän on liian hyvä minulle, mutta… Tai jos kuolen tällä retkellä, toivoisin, että hän sulkisi silmäni.
Tuntui oudolta kuulla hänen puhuvan siinä äänilajissa. Hänessä
paljastui uusi puoli, jota en olisi uskonut tuossa huolettomassa
hulivilissä olevankaan.
Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Tuo riemumarssi läpi ihmisjoukon oli meidän suuri hetkemme. Se jää kenties ainoaksemme, mutta se olikin sellainen, ettei niitä kahta tarvitse.
Erästä välikohtausta en malta vielä olla mainitsematta. Muuan vanha mies tunkeutui ihmisjoukosta esiin. Kun satuin olemaan hänen kohdallaan, heittäytyi hän kaulaani ja suuteli minua molemmille poskille, kyynelten valuessa pitkin iän ja surujen rypistämiä poskipäitä.
— Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä, rakkaat pojat, nyyhkytti hän.
Vihdoin olivat kaikki juhlallisuudet lopussa, ja me pääsimme syömään ja lepäämään tänne kasarmiimme.
Sinä iltana vallitsi joukoissamme aivan uusi henki. Retkemme oikea merkitys, joka monelle oli siihen asti ollut arvoitus, oli selvinnyt. Olimme löytäneet sen kansan, jota oma sydämemme käski auttamaan — oikean veljeskansan, jonka puolesta kannattaa uhrata henkensäkin.
Ja tuo yhteinen tunne oli jotenkin tuonut meidät lähemmäksi toisiamme. Solminut välillemme toveruuden siteen, joka kestää elämässä ja kuolemassa.
Kun paneuduimme nukkumaan, virkahti Torttila yksivakaiseen tapaansa:
— Pojat, minusta tuntuu, että olemme löytäneet täältä kappaleen suomalaista isänmaata puollettavaksemme.