Kuikkaa seurasi tälläkin kertaa karjalainen hyvä onnensa. Hänen rintaansa kiinnitti kukat suloinen tyttö. Samalla sanoi hän jotakin, jota Kuikka ei tietenkään ymmärtänyt.
— Kuules, Kaira, huusi hän minulle, — tules tänne! Näin alkuasteella tarvitsisin tulkin apua. Lopusta osaan kyllä itsekin pitää huolen.
Menin heidän luokseen. Hymyillen tyttö toisti sanottavansa. Ja kelpasi nähdä Kuikan silmien loistoa, kun selitin, että tyttö ilmoitti kaupunkilaisten järjestävän seuraavaksi illaksi kunniaksemme juhlan, jossa hän toivoi tapaavansa Kuikan. Sillä kertaa ei Shemeikkamme antanut aihetta muistutuksiin. Hän katsoi tyttöä hetkisen silmiin ja kumartui sitten ja suuteli hansikoitua kättä.
Kun marssimme läpi riemuitsevan ihmismeren, kuiskasi hän minulle:
— Kaira, uskotko sinä kohtaloon?
Myönsin. Hetken kuluttua hän lisäsi varmasti:
— Niin minäkin. Hän oli minun kohtaloni.
En voinut vastustaa kiusausta, vaan sanoin kevyesti:
— Niinkö? Minusta tuntuu kuin sinulla olisi ollut kovin monta noita kohtaloltasi.
Mutta Kuikka vastasi vakavasti: