— Mitä pidätte puistostamme? kysyi Linda.
Kuikka oli selvinnyt sen verran, että oli älynnyt päästää irti tytön käden. Mutta tummansiniset silmät tähystivät yhä hellittämättä harmaanvihertäviä.
— Suurenmoinen, vastasi Pentti.
Niin minustakin, nyökäytti tyttö. — Istun täällä usein tuntikausia yksikseni. Nytkin, kun saimme kaiken valmiiksi »Vanemuisessa» – teatteritalollamme, tiedättehän, jossa tänä iltana on juhla –, pistäydyin tänne hetkiseksi.
— Olisiko liian uskallettua, kysäisi Pentti, — jos pyytäisimme saada tarjota teille kahvia, neiti Lagle?
Tyttö suostui hymyillen.
Pian istuivat he pienessä, viihtyisässä kahvilassa rattoisasti puhellen.
— Nyt, kun me olemme puhuneet teille niin paljon omista asioistamme, niin ettekö te, neiti, vuorostanne kertoisi jotakin itsestänne? pyysi Kuikka.
Linda naurahti.
— Miksikäs ei? Minulla on vain niin vähän ja arkipäiväistä sanottavaa.