— Toveristani se ei ainakaan voi olla arkipäiväistä, kun se koskee teitä, kiusoitteli Pentti.
Tyttö punastui, ja Kuikka potkaisi toveriaan pöydän suojassa jalkaan.
— Kotini on Valkin lähettyvillä. Isäni on maanviljelijä.
— Niin minunkin! huudahti Kuikka.
— Niinkö? Sehän on hauskaa. Olen täällä Tartossa ensimmäistä vuotta.
Minulla on paikka eräässä konttorissa… Niin kauan kuin venäläiset
joukot olivat täällä, en osannut erikoisemmin pelätä kotiväen puolesta.
Mutta nyt…
Tytön silmät olivat käyneet surullisiksi.
— Mutta nyt? kysyi Kuikka.
Niin, nyt pelkään. En saa öisin unta, kun ajattelen, että äidille ja isälle saattaisi tapahtua jotakin.
Pentti silmäili huvitettuna noita kahta. Näytti tosiaan siltä, kuin Kuikka olisi löytänyt kohtalonsa. Hän oli täydessä tulessa. Ja samoin oli ilmeisesti tytön laita. Heidän suunsa puhuivat kodista, vanhemmista. Mutta silmät keskustelivat muusta, läheisemmästä, tärkeämmästä.
— Rakas neiti! huudahti Kuikka huitaisten kädellään kuin tahtoen karkoittaa kaikki huolet ruskeitten kiharain ympäröimällä otsalta. — Älkää olko huolissanne, me Pohjan Pojat olemme kohta siellä, ja silloin murtuu ryssien rintama varmasti, saattepa nähdä. Äitinne ja isänne, sanoitte te, eikö teillä ole sisaruksia?