— Ja kuitenkin, kiitän kohtaloa, joka antoi hänen kuolla sellaisen kuoleman. Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema… Mutta kas, tuoltahan tulee tyttäreni.
Pentti katsoi ovelle. Siellä seisoi nuori, mustapukuinen nainen hakien katseellaan jotakin. Kasvot olivat arkipäiväiset, mutta vartalo voimakas ja kaunis. Nyt huomasi hän heidät. Molemmat miehet nousivat.
— Sallikaa minun esitellä. Kersantti Kaira. Tyttäreni.
— Isä, olen valmis lähtemään kotiin. Minua ei tarvita enää.
— Hyvä on, vastasi vanha mies, — käyn hyvästelemässä eräitä tuttuja.
Löydän sinut sitten täältä.
Jäätyään kahden vaikenivat nuoret hetken. Juodessaan teetä tunsi Pentti tytön silmien tarkkaavan häntä.
Isäni kertoi minulle teistä. Hän sanoi suomalaisten joukossa tavanneensa erään aivan nuoremman veli-vainajani näköisen. Yhdennäköisyys onkin ihan ihmeellinen.
— Nuoremman? kysyi Pentti. — Onko teillä ollut kaksi veljeä?
Tyttö nyökkäsi.
— Isänne kertoi vain hänestä, joka kaatui Kuperjanovin joukoissa.