Vanha mies tuijotti hetken lihaviin, valkoisiin käsiinsä. Vielä arpeutumatonta haavaa kirveli.
— Vaikkapa niinkin. Mutta kuinka pitkän elämän? virkahti hän.
— Ehkä vain hyvinkin lyhyen, herra asianajaja. Emmehän tiedä sitäkään, palaako meistä kukaan kotimaahan… Ajatukseni saattaa olla mieletön, mutta minusta tuntuu, että vainajainkin ja juuri vainajain ystävyyden täytyisi yhdistää kansojamme.
— Toivokaamme, että olette oikeassa, nuori ystäväni. Me luotamme teihin, ja siunauksemme seuraavat teitä. Meidän ja meidän vainajaimme. Asiasta toiseen. Sanokaapa suoraan, eikö eilinen menettelyni hämmästyttänyt teitä.
Pentti ei ehtinyt vastata, kun hän jo jatkoi:
— Ehkä käsitätte minua paremmin, kun sanon, että vanhin poikani, viimeiseni, kaatui muutama päivä sitten kaupunkimme valtauksessa. Hän kuului Kuperjanovin pataljoonaan.
Pentti ei löytänyt sanoja vastatakseen. Vanha mies puheli edelleen.
Hiljaisesti, kuin olisi puhunut itsekseen.
— Toivoin hänestä niin paljon. Hän oli vasta valmistunut. Hoiti liikettäni. Ja olihan hän viimeinen poikani.
Pentin silmien eteen nousi kuva äidistä. Sinä iltana, jolloin hän ilmoitti lähtevänsä tälle retkelle. Kuva äidistä, joka oli jo menettänyt kaikki muut lapsensa ja istui nyt tuolillaan tarrautuneena hänen käsivarteensa. »Pentti… poikani… Viimeiseni…» Hän oli kuulevinaan rakkaan äänen sopertavan nuo sanat pidätetyn itkun tukahduttamana.
Hän havahtui kuullessaan asianajajan äänen.