— Ah, sepä hauskaa! Me emme nähkääs mielellämme puhu saksaa, se on vanhojen orjuuttajiemme kieli. Te ehkä tiedätte?
Pentti nyökkäsi uudelleen.
— Ette ilmeisesti tunne minua, jatkoi vieras. — Niin niin, ymmärrän hyvin. Me sensijaan, me emme hevin unohda teitä. Muistatteko miehen, joka syleili teitä eilen?
Silloin Pentti muisti. Todellakin: vanha mies, joka tunkeutui esiin ihmismerestä, kun he lähtivät asemalta.
— Asianajaja Kamm, esitteli vieras. — Ehkä saan tarjota teille jotakin suuhunpantavaa, nuori ystäväni!
He lähtivät alas teatteriravintolaan. Yksi ainoa pöytä oli vapaana.
Vieras tilasi teetä.
— Tuolla ylhäällä, nyökkäsi vanha mies, — siellä rakennetaan unelmiemme
Suomen siltaa. Se on melkein uskomatonta.
— Ja, lisäsi Kaira, — siellä solmitaan siteitä meidän kansojemme välille.
— Mutta luuletteko, että ne kestävät? Yli aamun, tarkoitan.
— Eivät kaikki, vastasi Pentti, — eivätkä edes useimmat. Mutta jotkut varmasti läpi elämän.