— Päinvastoin, virkahti kapteeni Hamula, — hän on viisas poika.
* * * * *
»Vanemuisessa» soi soitto. Mahtavina aaltoina tunkeutuivat sävelet ulos eteishalliin ja vyöryivät portaita pitkin suuren teatteritalon joka soppeen. Avara sali oli tungokseen saakka täynnä tanssivia. Naisten vaaleat juhlapuvut erottautuivat jyrkästi vapaaehtoisten harmaista sotilastakeista. Jokunen frakkipukuinenkin herra pyöri joukossa.
Pentti ei voinut olla hymähtämättä katsoessaan heitä. Noinko avuttomalta mies näyttää frakissa? ajatteli hän seisoessaan tähystyspaikallaan oven pielessä. Ei, ei sentään ehkä aina. Mutta näin sota-aikana ja sotilasjuhlassa. Täällä vaikutti tuo musta-valkoinen juhlakoreus jollakin tavoin epämiehekkäältä.
Tuossa tanssi ohi kapteeni Hamula vaaleaverikön kanssa. Ja aivan hänen kintereillään Kuikka »villihanhineen» näkemättä ja kuulematta mitään. Tietysti, sehän olisi pitänyt arvata: Kuikka töytäisi lujasti pataljoonan komentajaa, hän leijaili yläilmoissa, joissa ei ole pataljoonan komentajia eikä sotamiehiä. Miten nololta poika-parka nyt näyttikään! Niinkuin ainakin unelmistaan herännyt. Kapteeni Hamula tuijotti hetken sotilasta kasvoihin, sitten ilmestyi hymy hänen suupieliinsä, ja taputtaen Kuikkaa olalle sanoi hän puoliääneen:
– Jatkakaa. Älkää toki antako ihastuttavan tanssitoverinne kauempaa odottaa.
Pentti oli seurannut jännittyneenä kohtausta, jota muut tuskin olivat huomanneetkaan. Juuri tuollaista vastausta hän oli odottanut mieheltä, joka oli vievä heidät tuleen. Siinä oli mies, joka saisi eri puolilta maata ja eri yhteiskuntaluokista keräytyneet vapaaehtoiset seuraamaan itseään minkälaiseen luotituiskuun hyvänsä, mies, joka ymmärsi poikiaan.
Hän käännähti lähteäkseen katsomaan, missä muut hänen ryhmänsä pojat olivat. Samassa astui hänen luokseen harmaahapsinen, lihava herra.
— Anteeksi, puhutteko viroa?
Pentti myönsi.