Pentti ei hievahtanut paikoiltaan.
— Te ette tee sitä, herra luutnantti.
— Enkö tee? No hitossa, saammepa nähdä!
Luutnantti Tuominen oli myös hypännyt seisomaan. Vaaleanruskeat silmät salamoivat. Pentti katsoi häneen kuin vieraaseen. Vuosi sitten he olivat olleet parhaita toveruksia. Heidän ystävyytensä oli alkanut Varkaudessa, kun Tuominen — aliupseeri silloin — oli kuolemaa halveksien pelastanut hänen Yrjö-veljensä joutumasta haavoittuneena vihollisten käsiin. Urhoollinen hän oli, Tuominen, se täytyi myöntää. Mutta vuosi voi nostattaa ylipääsemättömiä muureja ystävienkin väliin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pentti Virossa seisoi silmästä silmään entisen aseveikkonsa kanssa. Ja miten vähän heillä oli toisilleen sanottavaa!
— Ette, herra luutnantti, toisti hän itsepintaisesti.
— Ensiksikään, koska kuulumme kaikki vapaaehtoiseen rykmenttiin. Ja toiseksi, koska tyttö varmasti seuraisi sotilasta.
Pentti tunsi pataljoonan komentajan viisaiden silmien tarkkaavan häntä.
— Kersantti on oikeassa, puuttui kapteeni Hamula puheeseen. — On aika lähteä, Tuominen. Tule, Tarttohan on täynnä kauniita tyttöjä.
Luutnantti seurasi vastahakoisesti pataljoonan komentajaa. Kadulle päästyään murahti hän:
— Kirottu Kaira!