Ja nyt, hyvä rouva, tyttärenne on kai tuolla ylhäällä?
LINDA (vetäytyy kauhuissaan vasemmalla olevan oven eteen)
Lastani, tytärtäni te ette saa!… Armahtakaa!
VASILIJ (katkerasti)
Tieltä nainen! Tiedätkös, kun meidän komppaniamme oli ensimmäistä kertaa täällä teidän kyläpahasessanne, jo silloin minä olin kuin hullu rakkaudesta sinun tyttäreesi. Siitä on nyt kaksi vuotta. Kaikki oli silloin toisin kuin nyt. Joukkomme olivat mainiot… minä itse, no niin, mitäs siitä puhuu? Sinun tyttäresi oli silloin kuusitoistavuotias. Mutta — piru vieköön — korvalle hän sivalsi minua, kun uskalsin puhua hänelle rakkaudestani. Silloin minä vannoin, että tulee vielä päivä tai paremminkin yö — he, he! — jolloin hän on minun. Nyt minä olen tällainen, mutta piru vieköön, minä olen vielä Vasilij Aleksandrovitš, ja nyt hän, tyttäresi, on minun!
LINDA (vaikeroiden)
Armahtakaa! Säästäkää toki lapseni henki!… Hän surmaa itsensä, jos yritättekään lähestyä häntä! Minä tiedän sen.
VASILIJ (nauraen)
Kuulitteko, toverit sotamiehet? Kas, kas, sitä pikku lintua. Ja surmaa muka itsensä, jos lähestyn häntä! Hoh-hoh, siinä suhteessa voitte olla rauhassa, rouva. Minä olen tavannut monenmonta, joka on samaa uhannut. Eikä ainoakaan vielä ole loppujen lopuksi taittanut edes hiussuortuvaa päästään. Muuta kuin muistoksi… Kyllä minä naiset tunnen. (Työntää syrjään Lindan, joka hoippuu nojatuoliin ja lysähtää siihen itkien istumaan.) Toverit, te jäätte tänne siksi aikaa kuin minä käyn kesyttämässä tuon pikku linnun. Kuulukoon ylhäältä mitä tahansa, te odotatte minua täällä. Ymmärrättekö? (Kääntyessään menemään) Tahdonpa näyttää, että Vasilij Aleksandrovitš on tottunut käsittelemään naisia. (Poistuu vasemmalle.)
LINDA (vääntelee käsiään ääneen itkien.)