Ja huomata sitten olevansa saarroksissa! Meitä oli kolme. Ensimmäisenä kaaduin minä. Toiset sortuivat päälleni. Kun toivuin, oli yö. Kasvonikin olivat veren peitossa. Se oli toverieni verta. Toinen heistä makasi sydän läpiammuttuna. Toinen aivot hangella. Oi äiti, se näky ei lähde mielestäni!
LINDA
Rakas Kaarel, älä ajattele enää sitä. Minua värisyttää, kun sinä vain puhutkin siitä.
JAAN (käännähtää huoneeseen)
Värisyttää? Ilman uhrejako sinä luulet sotaa käytävän?
KAAREL (nousee istumaan, katkerasti)
Mutta, isä, mitä hyödyttävät nuo uhrit? Samana yönä hajosi meidän pataljoonamme. Joka kylä on täynnä aseensa heittäneitä upseereja ja sotilaita. Kokoonkyhätty Viron armeija on hajoamaisillaan. Viikon perästä liehunevat venäläisten liput taas kaikissa kaupungeissamme.
JAAN (kulkee edestakaisin huoneessa, pysähtyy Kaarelin eteen, painokkaasti)
Niin, teidän pataljoonanne hajosi, koska teillä ei ollut uskoa voittoon. Meidän nuori vapautemme tuhoutuu, koska kansallamme ei ole uskoa tulevaisuuteen.