— Lehtori Puutinen tiedusteli, tunnemmeko Aarnea. Mitään erikoista se ei ollut. Usein hän kyselee sitä teikäläisistä ja kertoilee meille sitten hauskoja juttuja, jos satumme tuntemaan kysymyksessä olevan. Mitään pahaa hän ei tietysti tarkoita, tahtoo vain tehdä tunnit meille hauskemmiksi. Sitäpaitsi on se osaksi meidän omaa syytämme. Päästäkseen läksyjen kuulustelusta utelevat tytöt usein teikäläisistä, ja lehtori unohtuu kertomaan meille pitkiä tarinoita. Mutta tänään hän näytti olevan koko lailla myrkyllisellä tuulella. Kun tytöt myönsivät tuntevansa Aarnen, sanoi hän: »Siinä on yksi niistä seitsemännen luokan maailmanparantajista. Pää terävä kuin partaveitsi, mutta ei viitsi lukea. Häärää vain kaikessa muussa. Ei, ei hänestä milloinkaan tule mitään tässä maailmassa. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies.»
— Hävytöntä!
— Mikä tulevaisuuden ennustaja hän on, mokomakin Puutiainen!
Pojat olivat kuohuksissaan. Aarne itse istui äänettömänä, hieman tavallista kalpeampana, huulet yhteenpuristettuina. Arvostelu oli koskenut hänen arkaan kohtaansa.
Laurila kääntyi Annikin puoleen:
— Oliko siinä kaikki?
— Oli. Tähän kuuluva.
— Eipäs, puuttui Tellervo puheeseen. — Annikki ei vain tahdo kertoa, mitä lehtori Puutinen vielä sanoi. Hän kai huomasi itsekin sanoneensa liikaa. Hänen katseensa pysähtyi Annikkiin, ja me näimme, miten hän säpsähti. Mutta sitten hän virkahti ivallisesti: »Niin, niin, Annikki Salo, sellainen hän on, se teidän veljenne. Sanokaa hänelle minulta terveisiä, että tekee ajoissa parannuksen. Vähemmän sivuharrastuksia. Vähemmän kadulla juoksua.»
— Se on sika, se Puutinen!
— Parannuksen? Kyllä me näytämme Puutiaiselle, kummalla puolen se parannus on tehtävä!